typerä lapsi

En tiedä, onko se tämän maailman vai ko. lapsen vanhempien syytä, että asiat tapahtuivat niin kuin ne tapahtuivat.

Taustatiedot: Minä, katselemassa tarjouksia Citymarketissa hyvillä mielin. Elektroniikkaosasto. Keskimääräisen paljon ihmisiä liikkeellä. Citymarket on alkanut myydä iPadeja.

Tapahtumien kulku: Seison mietteliäänä huonojen, mutta halpojen kameroiden äärellä ja harkitsen jonkun hankkimista matkakameraksi. Huomaan sympaattisen oloisen perheen vasemmalla puolellani; isä, äiti ja kaksi tytärtä (n. 10v ja 6v). Huomioni keskittyy taas kameroihin. Perhe lähestyy minua, mutta en katso heihin päin. Yhtäkkiä kuulen äänen, joka muistuttaa sellaista nuoren tytön parkaisua, jollaisia kuulee, kun tämä tyttö näkee hevosen, pehmolelun, teinitähden yms. söpöä. Käännyn ärsyyntyneenä katsomaan, mistä on kyse.

Rapeissa parikymppisissä aivoissani olin luullut, että maailmalla on vielä toivoa. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kun näin, mikä oli aiheuttanut em. ihastuneen kiljahduksen, en voinut muuta kuin kävellä hiljaa pois elektroniikkaosastolta järkyttyneenä eteeni tuijottaen. Kun olin päässyt pois perheen näkökentästä, teki mieleni mennä pakastekaappiin rauhoittamaan haluani puukottaa itseäni silmiin.

Perheen vanhempi tyttö oli siis ottanut syliinsä iPadin esittelypakkauksen (sellainen pleksinen kuutio, jonka sisällä tuote on) ja tuuditti sitä kuin vauvaa - maanisesti tosin - samalla hihkuen isälleen: TÄÄ ON NIIN IHANA TÄÄ ON NIIN IHANA! Myös nuorempi sisko silitti pleksikuutiota, kuin se todella olisi ollut sylivauva. Kun olin jo hieman kauempana kuulin vielä jäljestäni: MÄ KUOLEN, JOS MÄ EN SAA TÄTÄ!

Vielä näin kirjottaessakin, parin päivän jälkeen tapahtuneesta, edellä kuvailtu saa minut voimaan pahoin. Jotain on mennyt jossain välissä todella väärin.

ajatteleminen

En ole tottunut siihen, että teen ajattelua vaativia hommia "päätoimisesti." Olen tottunut kesäymstöissä siihen, että leikkaan tuon ja tuon nurmikon ja sitten menen kotiin katsomaan Simpsoneita tjs.

Nyt kun ne vihreät ja kutittavat nurmikot ovatkin muuttuneet yhtäkkiä mentaalisiksi nurmikoiksi, työhön suhtautuminen on mullistunut samalla. Sama "Mää en jaksa tätä" -ajatus pyörii päässä samalla tavalla, mutta stressi käy syvemmälle aivoihin.

Pahinta/parasta tässä on se, että jossain siellä mielen loukoissa elelee se oman alan narsistinen taiteilija. Se kun kovasti tykkää kehuista ja ruokkii työmoraalia sitä kautta, mutta raastavamman stressin lisäksi se myös virheen sattuessa nappaa itsetunnon mukaansa syöksykierteeseen.

Eipä tässä kai mitään oikeaa valitettavaa ole, mutta silti monesta suusta kuultu neuvo alkaa vähitellen kuvottaa ironiassaan: Sää oot viä nuori, kyllä silloin jaksaa! Toisaalta on tässä puolensakin; saa näyttää niin tärkeältä rannekellon, älypuhelimen, parturoitujen hiusten ja läppärin kanssa.