lentomatkustaminen

Erinäisistä syistä lentomatkustaminen oli minulle rakas ja läheinen aihe menneinä kuunkiertoina. Maasta katsottuna se näyttää aina täydelliseltä idealta (siellä ne onnekkaat paskiaiset menevät johonkin kauas ja lämpimään) sekä silloin korvien auettua lennon keskivaiheilla, kun mielen valtaa se loistava tunne (mää on v***u matkalla). Nämä asiat auttavat äkkiä unohtamaan sen, että lentomatkustaminen saastuttaa huomattavan paljon, tappaen vain juuri ne suloisimmat kuutit ja koiranpennut.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi lentomatkustamiseen liittyy kaikkea pientä ja kivaa. Alta löytyvä listaus sisältää kaverien (tottakai, kuka tässä maailmassa enää mitään itse sanoisi tai tekisi) mieliin ponnahtaneita ajatuksia lentomatkustamisesta ja sen riemuista. Sisältää kirosanoja. Lue mieluiten väsyneenä, äläkä turhan tosissaan.

Mieleen ponnahtaneita ajatuksia:

- Turbulenssista: "Mihin vitun kivikkoon se ny ajo?"
- "Mitä jos pilottia alkaiskin yhtäkkiä vituttaan ja se siinä vitutuksissaan karauttaiskin laskeutuessa tylysti vaan ohi kiitoradasta?"
- "Kuinkakohan monta kertaa joku on korkkareillaan puhkonu ton hätäliukumäen, kun siitä pitää oikein erikseen sanoo turvallisuusohjeissa?"
- Kenkiä riisuessa turvatarkastuksessa: "Jos ny tän kerran, alkokin se katkastu haulikko siellä kengän sisässä hiertään..."

Tuntemuksia:

- Täydellinen ja kiistämätön FUCK YESS!!!!! -fiilis koneen kiihdyttäessä nousukiidossa
- "Haha, ootte mitättömiä" -fiilis katsellessa tulitikkuaskia pienempiä taloja ja muita koneen laskeutuessa, minkä jälkeen leuka rinnassa maankamaralle ja passikontrolliin
- Pieni suuttuminen, kun edessä istuva laskee tuolin selkänojansa, minkä jälkeen ite sama perässä puoliks itku kurkussa toivoen, että takana istuvan ruoka tai juomat kaatuis sen syliin

Niin. Joku saattaisi saada äkkiä melko epävakaan kuvan meikäläisestä (tai siis kavereistani) tämän merkinnän perusteella. Mutta onneksi oikeasti olen varsin tasapainoinen yksilö.

pöytä

Hei,

olen ravintolan pöytä. Olen mitä mainioin pöytä, minulla on jalat, kiiltävä pöytälevy ja luottamusta omaan itseeni. Olen toiminut tehtävässäni jo useita vuosia, eikä omistajallani ole ollut mitään tarvetta vaihtaa minua uudempaan tai parempaan. Olen metallia ja puuta, lujaa tekoa siis.

Minussa on kuitenkin yksi hermoja jäänaskalin tavoin riipivä heikkous. Olen epätasapainossa. Asiakas kun nojaa minuun, keikahdan hieman läikyttäen päälläni olevia juomia. Tämän ensimmäisen asiakkaan seurassa oleva toinenkin asiakas haluaa nojata minuun. Kuten aiemminkin, keikahdan ja taas läikähtää. Tätä helvetillistä rallia jatkuukin koko ruokailun ajan, mikä lopulta johtaa siihen, että jalkojeni alla on kaikkea mahdollista serveteistä kolikoihin ja kuopuksen varpaisiin. Mutta minkäs sitä heikkouksilleen voi, jatkan keikkumista ja suistan asiakkaat murhatekojen partaalle.

Sellainen pöytä minä olen.

Ystävällisin terveisin,

tällä hetkellä ylivoimaisesti ärsyttävin asia maailmassa,

keikkuva ravintolan pöytä

pakkososiaalinen media

"Mä en keksi mitään twiitattavaa" Väärin!! #cmkoulu pic.twitter.com/aVH0L6Zkqe
— Juuso Jokinen (@juusojoo) 6. toukokuuta 2014

Voi saatana. Twiittaamista on näemmä vaan aivan pakko harrastaa. Ja jos ei keksi millään mitään twiitattavaa, löytyy siihenkin apu! "Jipii!"

Aivan niin kuin tässä maailmassa ei olisi turhaa informaatiota tarpeeksi - jota tässä itsekin kiitettävästi suollan - mutta että ihmisiä opetetaan tuottamaan väkisin twiittejä kaikesta mahdollisesta. Tämä kertoo minusta jo Twitteristä alustana erittäin paljon, että mukatärkeiden ihmisten on vaan nyt pakko päästä kertomaan, mitä heidän päissään liikkuu ja kuinka se on niiiin relevanttia.

Haluaisin muuten nähdä samanlaisen ohjeistuksen esim. Facebookia varten. "Näin kerrot, kuinka kävit taas kerran lenkillä." "Näin kommentoit, kun Leijonat pelaavat." "Näin päivität monta samaa kuvaa profiilikuvakansioosi." "Näin valmistut ELÄMÄN KOULUSTA."

No ei vaan, kivahan se on lukea ihmisten elämästä, ajatuksista ja edesottamuksista, etenkin Twitteristä. Ongelma vaan on siinä, että ihmiset kuvittelevat kiinnostaviksi mitä mitättömimmätkin asiat, ja lisäksi mieltävät elämänlaadun mittariksi sen, kuinka releventtia paskaa sinne syötteeseen tuotetaan ja kuinka moni sen lukee (lue: seuraajien määrä), laittaa suosikiksi tai twiittaa uudelleen.

Itse kuitenkin olen jo huomannut tilanteen toivottomuuden, hypännyt virtaan mukaan ja siinä samassa turvautunut uusvanhaan viisauteen;

jokainen ihminen on twiitin arvoinen.

PS. paremmin tuo olisi toiminut omistusmuodossa, "jokainen ihminen on twiittiensä arvoinen", mutta siinä tapauksessa intertekstuaalisuus olisi haukannut paskaa ja Veikko Lavi ei olisi soinut päässä niin hyvin. Jänskää olisi ollut jatkaa myös, että "jokainen seuraaja on tärkeä." Mutta siinä tapauksessahan se olisi mennyt tämänkaltaiseksi vatvomiseksi. 

vuoden hauskin päivä

Aprillipäivä juontaa juurensa pitkälle menneisyyteen. Jo antiikin roomalaiset kusettivat kanssasodomiittejaan Hilaria-päivänä ja 1500-luvun Ranskasta perinne otti uutta tuulta kalenteriuudistusten myötä. Vuosi alkoi silloisessa Ranskassa eri aikoihin eri paikoissa ja paikallinen kurko päättikin yhtenäistää päivämäärän. Uusi päivä oli 1. tammikuuta, kun yksi vanhoista päivistä oli ollut 25. maaliskuuta (joka oli myös ollut Hilaria-päivän päivämäärä). Tätä vanhaa päivää noudattaneita sitten ukotettiin avoimesti.

Historian kautta onkin hyvä siirtyä tähän päivään. Hauskinta mielestäni aprillipäivässä on se, kun uutistalot, bussikuskit, työkaverit ja naapurin ärsyttävä kersa yrittävät kaikki kusettaa sinua oikein olan takaa (ei kirjaimellisesti). Pilat vaihtelevat hassunhauskoista uutisankoista naamaan räkimiseen. Siinä sitten kuravedet sillien kera henkitorvessa mietitään, että oliko tuo nyt sitten sitä aprillia.

(Välihuomiona mainittakoon, että mietin tässä onkohan kuinka moni lääkäri hassutellut aprillipäivänä esimerkiksi syöpädiagnoosien kanssa. "Älä nyt leikistä suutu" jne. Toinen skenaario on aprillipäivänä kosiminen.)

Aprillipäivän isoin ongelma on sen oletettu hauskuus. Kuivankalvakat ihmiset keksivät päättömyyksiä ja saavat suurta tyydytystä, kun toinen menee lankaan. Tästä täyttyykin sitten ko. henkilöiden vuosittainen huumorikiintiö ja loppuvuosi vedetään mieli jalkojen sijasta tukevasti maassa.

Koska kritiikin päätteeksi on oppien mukaan esitettävä parannusehdotuksia, on minulla niitä kokonaista kaksi. Toinen pohjautuu naistenpäivän huuteluihin ja on toista hieman miellyttävämpi. Eli kun yksi päivä on pyhitetty valehtelemiselle, vuoden muut päivät onkin syytä viettää vain totta puhuen. (Naistenpäivänä kun kaikista hauskimmat ihmiset tapaavat heittää ilmoille hauskuuden, että "muut päivät onkin sitten miesten päiviä, höhöhö.") Toinen ehdotus on myös peruja naisten-, isäin- ja äitienpäiviltä, eli kusettamista pitäisi harrastaa jokaisena päivänä, eikä vain sille pyhitettynä päivänä. Tiedä sitten, kumpi olisi parempi vaihtoehto.

PS. Jos jotain harmittaa tämä teksti, niin voin sitten sanoa, että APRILLIA! Kätevää, eikö? Ja kai se aprillipäivä jaksaa naurattaa sitten paremmin, kun viisi saman linjan bussia ei aja aamulla kylmänviileästi ohitse puolityhjinä pysäkillä viittovien ihmisten ohi. (Onpas mulla rankka elämä.)

PPS. Aprillipäivän historia saattaa olla aprillia, mutta ainakin se kuulostaa vekkulilta.

Ville

On tämäkin tapa rikkoa radiohiljaisuus. Mutta ei voi mitään.

Seuraavassa lähes päivittäistä dialogiani espanjankielisen kansanosan kanssa (joka Chilessä on muuten yllättävän suuri.)

-Hola, soy Ville. Mucho gusto.

-Bil? Vil?

-No, Ville.

-Vil?

-No, V-I-L-L-E.

-Aaaa! Bijje!

[No voi sun saatana] -Ville. Con dos l, pero se dicen Villlle.

-Vila.

-Sí, Vill-E.

-Vile.

[Hymyillen, mutta ajatellen, että eihän se nyt vieläkään hyvin mennyt. -Sí, finalmente.

Tarinan opetus: Ville ei ole helppo nimi espanjankielisille. Etenkin Bijje tuo mieleen muistot lukion espanjan kielen opettajasta, mikä ei ole hyvä juttu. Eikä tämä aina ärsytä, mutta välillä etenkin viranomaisten kanssa asioidessa tästä irtoaa riemua pidemmäksikin aikaa.